Valtio ilman visiota

Länsimainen kulttuurimme tulee tuhoutumaan hyvinvointiin, ja se on hyvä asia.

Me pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa olemme saavuttaneet pisteen, josta alkaa alamäki, jonka päässä odottaa uusi kulttuurinen aika. Se voi ottaa vielä 20 vuotta tai 100, mutta uusi aika häämöttää jo. Tarkalleen tuo piste saavutettiin noin vuosituhannen vaihteen tietämillä. Tällöin vaihdoimme valtiomiehet ja -naiset edunvalvontapolitikoiksi. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita enää ”yhteisten asioiden hoitamista” vaan omalle intressiryhmälle parhaan tuloksen varmistamista.

Vaikka edelleenkin tiedostetaan, että on kodittomia, on vaikeassa asemassa olevia yksilöitä ja erilaisia pienryhmiä, niin varsinaista ison kuvan yhtenäistä tarinaa ei enää ole. Lähtökohtaisesti kaikki ihmiset asuvat ihan hyvin, kaikki saavat ruokaa, kaikki saavat mieleistänsä koulutusta ja aika isolla prosentilla myös sitä vastaava työtä. Siispä yhteisen tarinan täyttyessä, emme tuottaneet uutta tarinaa, emme visioineet seuraavasta, paremmasta maailmasta. Meiltä loppui visio. Kaikista puolueista tuli sosiaalidemokraatteja, hieman eri painotuksilla. Asemat tuli saavutettua, alettiin vartioimaan niitä.

Mehän olemme rakentuneet siten, että oma tilanteemme on verrannollinen johonkin, se ei milloinkaan ole absoluuttinen. Johtaja tienaa aina liian vähän verrattuna johonkin toiseen johtajaan. Työttömyyskorvaus on aina liian pieni, verrattuna siihen, mitä haluaisi hankkia. Asumistuki on aina liian pieni suhteessa korkeisiin vuokriin. Veroprosentti on aina liian iso verrattuna saatavaan hyötyyn tai amerikkalaiseen kollegaan. Tämä relatevistinen ajattelu ei tule milloinkaan tasaantumaan. Toisesta päästä kiristetään verotusta jatkuvasti, jotta toinen pää voisi edes jotenkin pysyä tämän ensin mainitun joukon mukana. Toiset tulevat kyllästymään maksamaan niitä veroja, joilla toisten mielestä ei saa riittävästi. Näin olemme oravanpyörässä, jossa hyvinvoinnista jauhetaan pahoinvointia. Kun kaikilla on periaatteessa hyvin, kukaan ei ole tyytyväinen.

toinen-mielipide-aittamaki-2

Jäljelle jää enää kysymys, kuinka kauan tämä asemasota voi kestää? Mistä kulmasta läikkyy ensimmäisenä yli ja miten? Yhdysvalloista saa aina kivasti kärjistäviä esimerkkejä. Siellähän on jo paksuilla muureilla eristettyjä alueita, jopa yritysten perustamia kaupunkeja, kuten Disneyn Celebration, jossa yritys valitsee asukkaat. Nämä alkavat jo muistuttaa antiikin kaupunkivaltioita tai keskiaikaisia linnoituksia. Sisällä valitut, ulkona väheksytyt. Kumpiakaan ei enää ole, ja taas on. Land of free -visio tuli täyteen ja muuttui pastissiksi itsestään. Uusi Visio odottaa sielläkin vain romahduksen päässä.

Kysymys ei ole löydämmekö uuden yhteisen vision. Se löytyy varmasti. Suotavaa olisi, että nykyiset edunvalvontajoukot heräisivät todellisuuteen, ennen kuin kultakärryt muuttuvat kurpitsaksi. Kärryistä käsin visio olisi joutuisampi. Kurpitsa kädessäkin visio löytyy, tie vain on pitempi ja mutkaisempi. Harmi vain, se tie taitaa olla se ainoa jota me ihmiset osaamme. Ei kestänyt antiikin kreikan kulttuuri, ei rooman, ei azteekkien. Historia opettaa meille, että historia ei opeta.

Pelastaako meidät automatisaatio ja robotit? Ehkä, mutta ei ilman visiota.

Jakoa
Mika Aittamäki
Mika Aittamäki

Mika Aittamäki on myynti- ja palvelukulttuurin kehittämisen evankelista ja Rainmaker SalesHow Oy:n toimitusjohtaja.

Ei kommentteja

Osallistu keskusteluun