Intohimo
Hyvän asian huomaa vasta silloin kun sen on menettänyt. Näin on myös intohimon kanssa. Tiedän tämän omakohtaisesta kokemuksesta. Intohimoa ei voi itse tunnistaa silloin kun flow on päällä. Vasta tuon virtauksen puuttuminen saa huomaamaan että jotain oleellista puuttuu.
Olen aina ihmetellyt vellovaa keskustelua intohimosta. Ihmettelen keskustelua, jossa intohimosta on tehty yrityksen tärkein myyntipuhe. Tuon intohimon todentaminen on käytännössä mahdotonta. Toisaalta näkyviä todisteita voidaan tarkastella. Työ ei ole loistavaa, se on keskivertaista. Tekeminen on kylläkin innokasta, mutta lopputulema ei ole minkään arvoista. Kaikesta, paitsi myyntipuheesta, uupuu paras mahdollinen lopputulema. Kuitenkin silmää räpäyttämättä väitetään että intohimo sykkii suonissa ja mahdollistaa kaiken. Hämmentävä ristiriita.
Olenkin tullut siihen tulokseen että intohimon lisäksi on olemassa Innotonta Himoa ja Himotonta Intoa. Suurin osa intohimosta puhujista valuvat näihin kahteen kategoriaan.
- Himoton Into on päämäärätöntä vimmaamista. Identiteetti on hukassa ja se näkyy eräänlaisena vanhurskautena.
- Innoton Himo on rahan ja glorian kaipuuta. Onttoa ja hengetöntä tekemistä, jota ohjaa vain yksi päämäärä. Ahneus.
Mitä intohimo sitten on?
Tähän minulla ei ole antaa vastausta, eikä kenelläkään muullakaan voi olla. Intohimo on jokaiselle henkilölle omanlaista. Ei ole yhtä oikeaa intohimon määritelmää tai ulkomuotoa. Kaikkien ei tarvitse fist-bumbata menemään potkulaudoilla toimiston käytävillä. Usein unohdamme että intohimolla on useita olomuotoja, mutta intohimon tulos on aina sama. Silloin syntyy jotain. Intohimosta syntyy transformaatiota. Siksi keskittyisin intohimoisen käyttäytymisen imitoimisen sijaan keskittymään mitä tehdään ja miksi tehdään.
Vauvat ovat intohimon tulos. Siinä on hyvä benchmark.